Joulu yksin matkalla

Luin LinkedInistä kirjoituksen introverttien haasteista työ/sosiaalisessa elämässä ja samaistuin täysin. 

Olen parhaillaan toisella puolen maapalloa viettämässä yksin joulua. Hälyisässä suurkaupungissa miljoonien ihmisten keskellä. Moni ystävistäni ihmettelee miksi lähden yksin ja miten voin nauttia matkasta.

Hyvin. Nukun kellon ympäri, liikun missä huvittaa tai en liiku jos ei huvita. Luen, surffailla netissä ja viihdyn kahviloissa katsellen vilinää. Monesti jos olen ollut jonkun kanssa matkalla, jään kiinni ajatuksesta, että tänne pitää joskus tulla yksin uudestaan. Että voin kokea tämän paikan sellaisena kuin itse haluan. Tavallaan se on myös itsekkyyttä, minun tapani on parempi kuin muiden. En halua tehdä kompromisseja.

Nyt pitkän parisuhteen jälkeen sinkkuna tämä piirre on tietenkin siunaus. Voin nauttia matkoista ja kokemuksista itsekkäästi yksin, omassa rauhassani ja omilla tavoillani.

Mutta täälläkin minua ihmetellään Oletko yksin täällä? Tuleeko ystäväsi mukaan? Nämä on hyvin yleisiä kysymyksiä. Ja kun vastaan olevani yksin, seuraa hetken hiljaisuuden jälkeen kysymys ”do you have a husband?”. 

”No, I don’t”. Sitten ei jutella enää kuin säästä. Varsinkin tällä Aasiassa yksinäinen nainen, vieläpä nelikymppinen, on ihmetys. Onneksi Suomessa, introverttien luvatussa maassa, minullakin on ymmärtäjiä. Yksi heistä, samanlainen kummajainen, viestittää päivittäin:)

Varovaista tyytyväisyyttä

Matkavalmistelujen keskellä tapasin kolmannen kerran sen miehen, jonka kanssa huumori toimii, mutta joka on vähän etäinen. Sanotaan häntä ruotsalaiseksi. Ruotsalainen on aika varautunut, mutta selvästi haluaa olla mun kanssa, kyselee ja viestittää arkipäivän asioista ja on lähellä. Minä taas… alan vähitellen lämmetä hänelle. 
En tiedä, sitä toivoisi sellaista maailmanräjäyttävää ihastusta, kun ei voi pitää sormia irti toisesta. Kuten Miinalla nyt:D Mutta olenko itsekin sellaiseen liian varautunut? Partamiehen kanssa kaikki oli niin outoa, ei luontevaa, nykivää ja tunsin koko ajan olevani tarkkailun ja arvostelun alla. Nyt olo on luontevampi ja läheisempi. Ehkä minä olen se outo, ei ne muut…

Matkavalmistelut etenevät, laukku on jo otettu esille ja vaatekaappia pöllytetty. Ihanaa päästä pois arjesta, se onkin tänä syksynä ollut taas raskas.

Miljoonannet ensitreffit

Olin tänään työpäivän jälkeen treffeillä. Ihan kiva mies, jopa aika hyvännäköinen. Puhui paljon, minä vielä enemmän. Mutta kun ei liikahda mikään. Puhun kuin robotti niitä näitä, koska niin treffeillä tehdään. Kun läksin, Moikkasin kuin kaverille. Ja tiesin, että en halua nähdä häntä enää. Mietin miksi. Jos treffailujeni alkuvaiheessa olisin tavannut hänet, olisin ollut seitsemännessä taivaassa, kuvitellut itseni hänen elämäänsä ja hänet minun. Sen sijaan nousin autoon, kävin ruokakaupassa ja kotiin tultua olin unohtanut koko tyypin. 

Ei näin. Jos treffailee,  voisi siinä olla vähän sydäntä mukana. Joten profiilit on tauolla ja minä keskityn jouluvalmisteluihin. Jotka onkin tänä vuonna vähän poikkeavat!

Stalkkaamisesta

Marraskuu etenee ja minä vaivun sitä myötä syvemmälle. Voimat on loppu, raahustan päivästä toiseen laskien tunteja viikonloppuun. Toistelen vain eron aikaista voimalausetta ”this too shall pass” ja yritän nauttia vaihtuvista vuodenajoista…

Treffirintamalla tapahtuu pieniä asioita, jotkut vanhat kivat treffit kyselee kuulumisia, uudet tyypit pyytää treffeille ja muutamat onkin sovittuna. En kuitenkaan jaksa tähän nyt paljon panostaa, töissä on superkiire ja kaikki energia menee ihan perusarjesta selviytymiseen.

Katselin sivujeni kävijämääriä, ja näyttää siltä, että vaikka kommenttiboksin moderointiin ei tarvitse energiaansa käyttää, kyllä teitä lukijoita siellä on. Kiva nähdä, että näinkin harvat päivitykset ihan tavallisesta aikuisesta sinkkuarjesta jaksaa kiinnostaa. Mulle tämä blogi on toiminut terapiana. On kiva lukea aiempia postauksia ja ihmetellä miten vähän tai paljon aikaa jostain fiiliksestä tai tapahtumasta onkaan. Ja miten totta ”this too shall pass” onkaan:)

Kaikista mun postauksista eniten googletettu ja luettu on ”Miksi se ei häviä päästäni”, jossa päivittelin ihan muutamalla rivillä tapaani tsekkailla ensimmäisen eron jälkeisen suhteeni postauksia ja whatsup-aktiivisuutta. Ajattelinkin päivittää siltä osin vähän tilannetta, koska se tuntuu olevan varsin yleistä:)

Mitä olen muilta kuullut, on tämä varsin tavallista sinne asti, kunnes toive suhteen jatkumisesta oikeasti häviää. Mutta on siinä myös uteliaisuutta. Mitä ihmiselle, joka kerran täytti ajatukseni ja arkeni nyt kuuluukaan. Musta se on ihan luonnollista ja normaalia, mutta tunnin välein toisen statuksen tsekkaaminen ei. Ja se ärsytti itseäkin. Lopulta poistin miehen numerot ja vanhat viestit ja laitoin somessa sellaiseen tilaan, ettei sen päivitykset vahingossakaan tule mun nenän eteen. Tärkeimmät viestit kirjoitin talteen päiväkirjaan kuitenkin…

Helpotti, voin sanoa. Tyyppi pyöri mielessäni tasan niin kauan, kun se oli päivittäin nenän edessä, mutta nyt havaitsen muistavani hänet joskus jostain pikkujutusta kuten kenet tahansa vanhan ystävän. 

Stalkkaamnen on ahdistavaa myös itselle, se pitää kiinni menneessä ja vie energiaa. Tästä oppineena tein itselleni (ja tuleville deiteilleni) pyhän lupauksen, että vastedes poistan viestit ja numerot heti kun homma kosahtaa!

Ei kuulu enää muille

Viime aikoina olen miettinyt isoa elämänmuutosta ja sitä, mikä minua estää sitä tekemästä. Toki pelkään miten pärjään, tiedän että se on tietyllä tavalla peruuttamatonta ja ehkä joskus kadunkin sitä. Muutos liittyy tietenkin työhön, mitäs muuta isoa muutettavaa mulla enää olisi:)  

Mutta iso oivallus, mitä en ole kyllä vielä täysin käsitellyt, on se, että minun elämäni päätökset eivät kuulu kenellekään muulle. Juu, erostani on jo vuosia, ja olen elänyt ja tullut toimeen tämän aikaa ihan omillani. Mutta edelleen löysin ajatusketjustani lukon, joka liittyi siihen, että en voi tiputtaa tulotasoani koska… Koska miehellä on epävarma työ, koska hän rakastaa uutta asuntoamme, koska olen koko aikuiselämäni saanut ihan hyvää palkkaa ja vastannut lainanlyhennyksistä, Hesarin tilauksesta, vakuutuksista, kauppalaskuista ja säästötilin saldosta. Olen pyytämättä ja oman hyvinvointini kustannuksella luonut toiselle hyvinvointia ja turvaa.

Entä jos tekisin nyt päätöksiä itselleni. Luopuisin matkoista, uudesta autosta, mökkiunelmasta, säästötilistä ja kouluttautuisin uuteen ammattiin. Sellaiseen, josta maksetaan vähemmän, mutta joka ei vaadi kymmenen tunnin työpäiviä, raasta sieluani päivittäin ja killuta minua työkyvyttömyyden rajamailla. Todennäköisesti voisin paremmin, mutta uskallanko? Toisaalta, uskallanko ottaa sen riskin, että palan taas loppuun.

Mutta mikä ihaninta, saan tehdä ensimmäistä kertaa elämässäni tämän päätöksen miettien, tietoisesti tai tiedostamatta, vain itseäni.

Marraskuu

Tämä kuukausi vie voimat. Ihana lumi on maassa ja pakkanen kipristelee, mutta kesälomasta on liikaa aikaa, illat on liian pimeitä ja yössä on liian vähän tunteja. Ollapa karhu ja herätä vasta keväällä.

Elämässä ei tapahdu mitään. Viestit loppuu kun niihin ei vastaa, profiili kuolee kun siellä ei käy aktiivisesti ja keski-ikäinen sinkku kasvattaa tyytyväisenä säärikarvoja kotona. Onneksi on työ ja kivat työkaverit:)

Miten eroon deitistä?

Se viime sunnuntainen deitti muuttui riesaksi. Ajattelin jos annan miehelle mahdollisuuden toisille deiteille, ja sellaista lupasinkin. Mutta seuraavana päivänä tuntui että ei, ihan turhaan menisin. Kun ei sytytä kuitenkaan.

No, siitä alkoi kaikkien aikojen viestipommitus. Päivittäin tulee monta viestiä. Selostusta työmatkasta, lounaspaikasta, lumitilanteesta, iltamenoista jne jne. Mutta ei treffikutsua. Kilttinä ihmisenä vastailen ja siirrän väistämätöntä. Jotainhan sille pitää sanoa mutta miten. Vastaan toki lyhyesti, ja ehkä kerran päivässä. Monesti vasta myöhään illalla. En halua olla epäkohtelias, kska oli fiksu mies, mutta en antaa turhaa toivoa. No, sitähän minä annan. Miksi on niin vaikeaa sanoa ei?

Auttakaa! Musta tuntuu nyt typerältä lähettää tekstari että ei sittenkään. Pitäiskö mun tavata se toisen kerran ja sit sanoa että kiitos mutta ei tunnu nyt löytyvän sitä liekkiä. Vai laitanko nyt viestin että olet kiva mies mutta älä lähetä mulle enää viestejä. Mitä??!!

PS. Viikonloppu ❤